On kulunut vuosi. Pitkä, osin raskas, outo vuosi. Monella tavalla hyväkin vuosi. Lapset ovat kasvaneet. Nyt puhuu äiti. En enää mitenkään voi kirjoittaa lasten suulla. Nuo kuusi- ja neljävuotiaat tenavat ilmaisevat itseään jo niin sujuvasti, monisanaisesti. Ilmaisu on rikasta, sanavalinnat ovat usein osuvampia kuin äidillä. Ei niiden suulla enää voi puhua. Voi vaan seurata vierestä, ihmetellä ja ihastella. Yrittää olla riittävästi lähellä ja läsnä.
Mietin, voinko jatkaa samaa blogia. Mitäs me mukulat... Onko se nyt mikään aikuisen blogin otsikko... Mutta toisaalta... Mistä kirjoittaisin, ellen mukuloista. Viimeiset vuodet olen pääasiassa hoitanut lapsia ja tehnyt töitä. Välillä paino ensimmäisellä, välillä jälkimmäisellä. Marraskuussa liityin jäseneksi Lippumäen Fressiin, vaikka olin vannonut, etten ikinä liity sorru moiseen. En kuitenkaan ehdi käydä, niin en halua sitoutua maksamaan monta kymppiä kuussa. Nyt se rakentui kuitenkin niin lähelle, etten keksinyt itselleni riittävästi syitä olla liittymättä. Ja olen ehtinyt käydä... Eli minulla on noiden kahden pääasiallisen puuhan lisäksi harrastus. Kohta vaihtuu vuosi. Odotan, löytyykö elämään vielä muitakin ulottuvuuksia.
Mitäs me mukulat... Niin onko se nyt mistään kotoisin... Toisaalta melkoiseksi mukulaksi sitä itsensä välillä tuntee. Vaikka kun väsyneenä lähtee mukaan lasten kiukutteluun. Me kaikki käyttäydytään kuin kolmivuotiaat, vaikkei meillä enää yhtään sellaista ole... Itsekin sitä pahana päivänä kiljuu ja polkee jalkaa kun ei juuri sillä hetkellä muuta osaa taikka jaksa. Mutta yhdessä me kasvetaan. Opitaan toinen toisiltamme tätä elämää. Äitikin aikuistuu... On tullut mieleen, että jos ei olisi noita mukuloita.. sitten minä vasta mukula olisinkin...
Mutta siis tuo otsikko on oikein sopiva. Edelleen.
On tarkoitus hommata uusi kamera. Jos tulisi taas kuvattua... Kun on vähän jäänyt. Nykyinen kapistus ylivalottaa kaiken, mikä kuvaan osuu. Ei ole tullut paljon kuvattua.
Eilen oli esikoisen joulujuhla eskassa. Vältyin kyyneliltä, toisin kuin nelivuotiaan joulujuhlassa... Mutta olivat ne kyllä reippaita. Ja innoissaan. Meidänkin poikanen, joka aina yleensä on enemmän jalkapohjat ilmassa ja pää pilvissä, irti tästä hetkestä. Eilen se tiesi tarkkaan, mitä oli tekemässä. Hän oli isovelikuusi. Lausui omat vuorosanansa mikrofoniin takeltelematta, auttoi kaveria kuiskaamalla miltei huomaamattomasti, kun kaveria kaiketi jännitti ja vuorosanat unohtuivat. Olin haljeta ylpeydestä. Ja niin oli poikanenkin. "Kuulitko sä ne vuorosanat? Ne jotka mä sanoin MIKROFONIIN. Ne, että Ehkä sinäkin pääset ensi jouluna??" "Kuulin rakas, kuulin kyllä. Se meni TODELLA HIENOSTI. Olit selvästi harjoitellut hyvin. Olen niin ylpeä sinusta!" Hali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti